Kuva lakeudelta

Johdanto Kedonperän historiaan

    Tälle sivulle on koottu palasia Kedonperän kylän historiasta vanhempien kedonperäläisten muistelemana. Tähän kirjoitukseen on haastateltu mm. seuraavia entisiä tai nykyisiä kedonperäläisiä:

    • Martti Bisi
    • Mauno Kärnä
    • Kalervo Haara
    • Paavo ja Aino Mällinen
    • veljekset Paavo, Aulis ja Pentti Ahola

    Kedonperän historiassa on käytetty myös seuraavia kirjallisia lähteitä:

    • Pekka Keräsen Limingan kotiseutukirja, Tuulimaa. ( Kyseinen kirja on erinomainen teos kaikille Limingan ja koko lakeuden seudun historiasta kiinnostuneille.)
    • Zacharias Topeliuksen Maamme-kirjan kuvaus Limingan niityistä.
    • Rita Kumpulainen, "Kedonperän koulusta vain muisto jäljellä" -artikkeli, Rantalakeus-lehti 28.8.2002, sivu 10.
    • Paavo Kytökorpi, "Koululaisena Kedonperän koulussa" -kirjoitus, Liitto-lehti, 13.11.1979, sivu 6.
    • Olavi Rantala, "Kedonperän historiaa" -kirjoitus, Joulun aikaa-julkaisu, Eläkeläisten Pohjois-Pohjanmaan piiri, 2008, sivut 89-90.
    Lähteet on mainittu tekstin yhteydessä.

    Tässä historiassa on keskitytty lähinnä 1900-lukuun, onhan se vielä kertojien "tuoreessa" muistissa. Näiden tarinoiden myötä me nykyiset kedonperäläiset voimme tehdä aikamatkan aikaisempien sukupolvien elämään ja nähdä, millaisten vaiheiden kautta olemme tulleet tähän päivään.

    Kedonperän historia ei juuri erotu Limingan ja lähiseutujen historiasta. Koko Lakeuden seutu on tunnettu vahvana maanviljelysalueena. Kedonperällä oli kuitenkin omat erityispiirteensä, kuten Limingan niityt ja turpasmökkikaupunki. Kedonperän maantieteellinen sijainti liikenteen solmukohdassa ja peräti kolmen joen virtauspaikkana on antanut sen historialle oman "kedonperäläisen" leimansa. Juuri tämä Kedonperän omaleimainen osuus Limingan alueen historiasta on pyritty tähän tallentamaan, sellaisena kun kedonperäläiset sen ovat kokeneet.

    Hyvät liikenneyhteydet ovat aina olleet Kedonperälle tunnusomaista, tänne on päästy jo varhain maanteitse kaikista ilmansuunnista ja vesiteitse Temmes-, Tyrnävä- ja Ängesleväjokea pitkin. Aivan ensimmäiset asukkaat ovat luultavimmin saapuneet tänne Temmesjokea pitkin. Pekka Keräsen kotiseutukirja (s. 20) mainitsee pysyvän suomalaisasutuksen saapuneen Liminkaan jokivarsia pitkin alkaen 1300-luvulta, Temmesjokivarren varhaiset asuttajat taas olivat 1500-luvun jälkipuoliskolla savolaisperäisiä uudisasukkaita. Asutuksen keskittyminen jokien varsille on nykyisinkin nähtävissä.

    Kedonperän seutu on muuttunut maatalouden murroksen mukana. 1900-luvun alkupuolella etenkin Partaan seudulla osa talollisista oli isojen tilojen torppareita, jotka saivat korjata heinän Isoniityn luonnontilaisilta laitapalstoilta. Vaurastumisen myötä torpparit pystyivät ostamaan tilan itselleen. Jopa lisämaita hankittiin ja 1950-luvulla toimeentulo saatiin jo pääasiassa oman tilan hoidosta. Pienet tilat selviytyivät tekemällä yhteistyötä ja monet saivat lisäansioita kulkemalla palkollisina tekemässä töitä isoilla tiloilla. Isoja tilojakin oli Kedonperällä muutama, mutta yleensä tilat olivat kooltaan 5-15 hehtaaria. Useimmat kedonperäläiset saivat päätoimeentulonsa maanviljelystä ja karjanhoidosta aina 1970-luvun loppupuolelle asti. Maaseutumaisuus on säilynyt näihin päiviin saakka, vaikka maanviljely pääammattina on käynyt Kedonperälläkin yhä harvinaisemmaksi.

Sivun alkuun

Elämää jokien varsilla

    Kedonperän alueella asutus on keskittynyt Temmes-, Tyrnävä- ja Ängesleväjokien varsille. Joella oli aikaisemmin jopa suurempi vaikutus elämään kuin nykyään. Sen lisäksi, että asutuskin on tapahtunut jokia pitkin, joki oli merkittävä osa asukkaiden elämää. Siellä uitiin, ongittiin, uitettiin tukkeja, kerättiin pajuja ja otettiin vettä. Siellä hiihdettiin talvisin ja laskettiin mäkeä joen törmältä alas. Jokitörmät korvasivatkin mäkien puutteen, niiltä sai huikeat vauhdit, kun hiihtolatu mutkitteli vuoroin ylös ja alas pitkin törmiä. Talvisin lakeuden lapset viihtyivät mäenlaskussa iltamyöhään. Jokien yli rakennettiin pieniä kävelysiltoja eli portaita kulkupaikoille.

    Karja ja jopa ihmiset saivat joesta juomavetensä. Veden laatu ei vastannut aina nykyisiä laatuvaatimuksia. Vesi tulee esimerkiksi Tyrnäväjokeen Pelson soilta, joten seassa on varsin paljon humusperäistä ainesta, joka samentaa vettä.

    Nykyisin veden määrä ja ulkonäkö eivät houkuttele ketään uimaan näissä joissa, mutta vuosikymmeniä sitten vettä oli joissa runsaammin. Uintipaikkoja oli Kedonperän kylän alueellakin useita, Tyrnäväjoessa Bisin talon kohdalla ja Kestin kohdalla. Temmesjoessa on uitu ainakin nykyisen Haaran talon kohdalla, jossa on sattunut hukkumistapauskin. Martti Bisi kertoo pudonneensa lapsena ainakin neljä kertaa jokeen, mutta aina on joku pelastava oljenkorsi kuin ihmeen kautta löytynyt. Kerran Martti oli saanut pudottuaan kiinni sillan laudoista ja oli jäänyt siihen roikkumaan ja huutelemaan apua. Paikalle sattunut Karppi-Valio oli pelastanut pojan hukkumiselta turvaan sillalle. Eräs Aholan tyttö oli joutunut veden alle pyörteiden vietäväksi, mutta naapurin isäntä oli sattumoisin seisonut keskellä jokea kahlaamassa ja pelastanut hänet kuiville.

    Tulvat ovat tulleet tutuksi täällä Kedonperällä. Kun kolme jokea tulvii samaan aikaan, on se varma kevään merkki. Tavallista suurempi tulva on sattunut aina silloin tällöin. 60- ja 70-luvuilla on ollut pari ennätystulvaa. Kalervo Haara muistaa vuonna -65 olleen suuren tulvan. Viimeisin suurempi tulva oli vuonna 2000. Kuvassa näkyy Tyrnäväjoen tulviminen Kärnän kohdalla. Kuvassa näkyy myös porras, joita rakennettiin siihen aikoihin kulkupaikoille. Taustalla Aholan talo. Tulvakuva

    Olavi Rantala kertoo vuonna 1905 olleen niin kovan tulvan, että muun muassa Tyrnävän Partaalla ja Temmesjoen varrella olevilla tiloilla on lehmät jouduttu viemään tunkion päälle turvaan, kun vesi on tulvinut navetoihin sisälle. Seuraavassa lainausta Olavi Rantalan Kedonperän historiaa-kirjoituksesta:

    "Tyrnäväjoen sillan korvassa Lahtari Korhosella nousi vesi niin korkealle, että se tuli hellan pesään. Inkalan Anna muistaa, kuinka hänen äitinsä veli oli tuomassa vuorollaan voipritteleitä Kärsämäen meijeriltä Limingan asemalle. Ala-Temmekseltä asti hän oli joutunut tulemaan veneellä Ketolaan (eli Pitkäkoskelle asti), missä Inkalat silloin asuivat. Tulva oli särkenyt maantiesillat ja vienyt ne paikoiltaan."

    Jäiden lähdön aikaan jotkut hurjapäät kunnostautuivat sellaisessakin extreme-lajissa, kuin jäälautoilla seilailussa. Toivottavasti tämän päivän pojat ja tytöt eivät kuitenkaan ota tästä hurjasta lajista mallia! Paavo Mällinen tunnustaa joskus nuorena jäillä seilailua kokeilleensa. Jokivarsilla jäidenlähtö tarjosi näille hurjapäille luontaisen mahdollisuuden lajin harrastamiseen. Keväällä, kun jäät lähtivät, hypättiin lautalle seilaamaan, jonkinlainen keppi apuvälineenä sitten yritettiin seilata jokea reunasta reunaan. Jäälautalla seilatessa piti kuulemma olla tarkkana, että hyppäsi kyydistä ajoissa pois, nimittäin jokisuulla lautat siirtyivät keskelle jokea. Sieltä ei sitten ollut mitään mahdollisuutta päästä pois, vaan matka jatkui merelle asti. Tiettävästi tämäkin tieto oli kokemuksella hankittua...

    Leivänjatketta ja elinkeinoja

    Jokia opittiin tietysti hyödyntämään monipuolisesti, niitä kun oli tälle seudulle vielä tavallista runsaammin siunaantunut. Joki tarjosi lisäsärvintä pöytään ja tienestiä, kun kalaa saatiin välillä myyntiinkin asti. Monet entiset kedonperäläiset muistavat kalan lippoamisen keväisin, kun kalat nousivat kutemaan jokien yläjuoksuille. Kaloja saattoi jopa kauhoa lippokaupalla saaviin. Ylimääräiset kalat tietysti myytiin. Särki, seipi, norsi ja hauki olivat yleisimmät saaliskalat.

    Paavo Mällinen muistaa pikkupoikana käyneensä isänsä kanssa Liminganlahdella kalalla.

    "Veneellä lähdettiin illalla matkaan, soutelemaan Temmesjokea pitkin. Menomatkalla koettiin Temmesjoen varrella sijainneet rysät ja sen jälkeen jokisuulla olleet verkot. Kun tulomatkalla aamupuoleen vielä koettiin Temmesjoen rysät uudelleen, vene oli jo kukkurillaan kalasaaliista. Äiti lähti sitten kaloja myymään pyörällä kylälle",
    muistelee Paavo. Kalaa saatiin itsellekin ruokapöytään. Ja saatiinpa Temmesjoesta rapujakin, niitä ostivat oululaiset ravintolat.

    Joen varsilla kasvoivat pajut, joita hyödynnettiin "polttopuuna" ja korintekotarvikkeiksi. Pajua kerättiin myös myyntitarkoitukseen. Åströmin tehdas, joka on perustettu vuonna 1863, osti sitä nahan parkkaukseen. Keräsen kotiseutukirja mainitsee parkin kiskomisen jatkuneen aina 1950-luvun lopulle asti. Seuraava suora lainaus kirjasta (s.225) osoittaa parkinkeruun olleen myös varsin tuottavaa toimintaa, jolla saattoi tienata perheellensä jauhorahoja:

    "Varsinkin markkina-aikaan Oulua kohti oli menossa pitkät jonot lähimaakunnan mökinmiehiä parkkikuormineen. Åström maksoi parkista hyvin, esim. vuonna 1935 75 penniä kilolta vastaten arvoltaan v. 2000 1,35 mk/kilo (0,23 euroa). Tärkein kotiintuominen Oulunmatkalta oli yleensä jauhosäkki."
    Aino ja Paavo Mällinen muistavat, että parkkia kiskottiin kevätkesällä, jolloin parkki (= kuori) irtosi parhaiten pajuista. Pajut kaadettiin ensin, jonka jälkeen parkki kiskottiin irti ja kuivatettiin. Parkin kiskonnasta jääneilla oksilla lämmmitettiin mökkiä. Kuivat pajun oksat olivatkin kuulemma erinomaisia "lämmityspuita". Aino Mällinen kertoo tehneensä pikkutyttönä elämänsä ensimmäisen Oulunmatkansa Hevoskyydillä parkkikuorman päällä. Parkkireissulla yövyttiin Kempeleessä Nälle-nimisessä yöpymispaikassa. Matkan tuliaisena Aino-tyttö sai myös kalan muotoisen pussin täynnä karkkia, mikä jäi lähtemättömästi mieleen, karkki kun ei silloin ollut jokaviikkoistakaan herkkua!

    Jokien ja myös ojien varsilla kasvoi mesimarjoja, joita myymällä saattoi saada pientä ansiota. Limingan Osuuskauppa osti mesimarjoja. 50- 60-luvuilla lapset saivat tienestiä keräämällä "suvikuntasia" eli nuoria pajun oksia. Näitä suvikuntasia käytettiin erilaisiin pajutöihin. Ainakin Kempeleessä on ollut tälläinen pajutöiden tekijä nimeltään Korhonen.

    Vaikka joki tarjosi leivänjatketta, pääansio saatiin silti yleensä maanviljelystä ja karjanhoidosta pientiloilla. Karjaa oli ennen lähes jokaisessa mökissä. Mökkiläiset kävivät oman pientilan hoitamisen lisäksi myös "palkkatyössä" ainakin osan vuotta. Tilapäistöitä tarjosivat Kedonperän ja muiden kylien isot tilat. Nämä kausityöt vaihtelivat vuodenajan mukaan, suurin työvoiman tarve oli tietysti sadonkorjuun aikaan syksyllä ja kylvöaikaan keväällä.

    Suurimpia työntarjoajia olivat isojen tilojen lisäksi Limingan Osuusmeijeri sahoineen, Limingan Osuuskauppa, TVH sekä aikanaan myös Kyllösen sementtivalimo. Kedonperällä oli toinenkin sementtivalimo, Pellervo Härmällä Jokelan tilalla noin vuosina 1955-63. Noihin aikoihin valimolla oli töissä Toivo ja Veikko Hauru ja Matti ja Ville Syrjälä. Renkaiden ja putkien kuljetuksesta huolehti Mauno Kärnä, ajaen välillä myös Kyllönen Oy:lle. Sementtivalimon tuotantoon kuului muun muassa kaivo- ja rumpurenkaita ja betoniputkia.

    Vuonna 1942 muutti Kedonperään Tornion talon tilalle Kylliälän koulukoti, jonka Olavi Rantala mainitsee Suomen vanhimmaksi koulukodiksi. Koulukoti muutti Viipurin läheltä Talista. Koulu tarjosi monelle kyläläiselle työpaikan, tämä oli myös meijerin ohella harvoja paikkoja, joka tarjosi naisillekin kodin ulkopuolista työtä, isojen tilojen tarjoamien piikomistöiden lisäksi.

    Kedonperällä toimi myös Ensio Kestin puusepän verstas. Hänen valmistamiaan ikkunanpokia on vieläkin joissakin Kedonperän vanhemmissa taloissa. Ikkunanpokien lisäksi verstaalla valmistettiin kaikenlaisia kalusteita ja keittiön kaapistoja. Verstas toimi kuusikymmentäluvulla.

    Tukkeja ja pöllejä on uitettu kaikissa kolmessa Kedonperän joessa. Limingan osuusmeijerin lanssipaikka sijaitsi nykyisen Haaransillan liikenneympyrän pohjoispuolella. Meijerin metsistä, mm. Tyrnäväjoen yläjuoksulta kaadetut tukit uitettiin jokea pitkin tähän lanssipaikalle, jossa ne vedettiin ränniä pitkin ylös törmälle "käsivoimin". Tukkien nostossa tarvittiin paljon työvoimaa. (Olavi Rantalan mukaan puiden nostoon osallistuivat myös naiset, lapset ja vanhemmat miehet.) Alimpana vesirajassa työskennellyt tarttui nostettavaan puuhun pokaralla, joka on keksiä muistuttava uittotyökalu, ja veti puun ränniin. Seuraava mies tarttui puuhun vähän ylempänä ja kiskoi puun taas seuraavalle. Tätä jatkettiin, kunnes puu oli saatu nostettua törmän päälle. Puunnostossa tarvittiin neljäkin henkilöä rännin ääreen. Isojen tukkien nostoon tarvittiin miesten lisäksi myös hevosen vetoapua. Meijeri osti myös halkoja lämmitystarpeikseen, joskus halotkin uitettiin lanssipaikalle. Oulu-yhtiön tukit uitettiin merelle asti, jokisuulta ne hinattiin Ouluun. Sotien jälkeen oli suuri uitto, Suomi maksoi tuolloin sotakorvauksiaan ja rakennuspuuta tarvittiin jälleenrakentamiseen. Sen jälkeen puiden uitto sai vähitellen väistyä autokuljetusten tieltä tällä seudulla.

    Pirttiseuroissa

    Kedonperällä kokoonnuttiin pirttiseuroihin 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Eri ikäistä seuraväkeä kokoontui pirttiseuroihin yleensä noin 40-50 henkilöä. Siihen aikaan seurat olivat kylän tapahtuma, jonne lähtivät muutkin kuin uskoontulleet, puolueeseen tai uskontoon katsomatta. Seuroja pidettiin Temmesjokivarressa Sohlolla, Aholassa ja Mällisellä sekä Tyrnäväjokivarressa Aholassa. Puhujat tulivat muilta paikkakunnilta, yleisimmin Oulusta. Jaakko Sohlo aloitti seurojenpidon Kedonperällä ja hän oli myös Limingan ensimmäisiä saarnamiehiä. Seuroissa laulettiin harmoonin säestyksellä useita Siionin lauluja ja virsiä. Seuratilaisuuksia oli muutamia kertoja vuodessa, kertovat Aholan veljekset.

Sivun alkuun

Haaransilta -kylän keskipiste

    Kedonperän kylän keskeinen paikka on aina ollut kahden valtatien risteykseen sijoittuva Haaransillan alue. Se on ollut kulkupaikka ja Haaran talo myös kokoontumis- ja pysähdyspaikka, sijaitsihan siellä Kedonperän posti 50 vuoden ajan. Nykyinen Haaransilta on järjestyksessään viides. Haaransilta-nimityskin tulee Haaran tilasta, jonka tiluksille sillat on aikoinaan rakennettu. Nykyisinkin Haaransillan liikenneympyrä on keskeinen liikenteen läpikulkupaikka.

    Olavi Rantala kertoo Kedonperän kylän olleen ennen vanhaankin läpikulkupaikka, jolloinka joen ylityspaikkaa on jouduttu katselemaan oikein toden teolla. Ensimmäisiä joen ylityspaikkoja on ollut Ala-Haaran rannassa. Joki on siinä kohtaa ollut törmältään loiva ja hiekkapohjainen, jolloin sekä jalkamiehet että hevoset ovat päässeet siitä helposti yli. Liikenne joen yli oli niin runsasta, että paikalle alettiin puuhaamaan siltaa. Rantala kirjoitaa Haaran silloista seuraavasti:

    "Ensimmäinen virallinen silta on tehty Suomen sodan aikana v. 1809 (tehty puusta). Seuraava silta oli myös puinen kaarisilta. Vuonna 1928 rakennettiin uusi silta, tällä kertaa raudasta. Nykyinen silta on järjestyksessään ehkä viides."
    Kedonperän tiestön Olavi Rantala toteaa Haaransillan tavoin parantuneen aikojen saatossa. Honkisuon tie on rakennettu ensin, sen jälkeen Partaantie ja myöhemmin monien mutkien kautta Lännentie. (Olavi Rantala, "Kedonperän historiaa" -kirjoitus, Joulun aikaa-julkaisu, Eläkeläisten Pohjois-Pohjanmaan piiri, 2008, sivut 89-90)

    "Entisvanhaan", mitä sitten ikinä tarkoittaakaan tuo täsmällinen, kansan käyttämä ajanmääre, saattoi taloon tulla kulkumiehiä ja tilapäisen työn kyselijöitä. Toisin kuin nykyään, usein näille "kulukumiehille" annettiin yösija ja tarjottiin ruokaa. Juuso Haaralla (1880-1962) oli kuulemma tapana aamulla tiedustella kulkijan työntekohalukkuutta. Jos työhaluja löytyi, hänet palkattiin taloon töihin päiväksi tahi pidemmäksikin ajaksi, maataloudessa kun tarvittiin siihen aikaan paljon työvoimaa. Haaralle nämä kulkumiehet osasivat erityisen hyvin, tila kun sijaitsi kahden valtatien risteyskohdassa. Sen lisäksi talossa sijaitsi posti 50 vuoden ajan, josta kylän väki haki päivitäin postinsa, vaihtoi kuulumiset ja kuuli uutiset. Useinhan koko valtakunnassa levinneet uutiset kulkivat postin, postimiehen tai muiden kulkijoiden mukana. Kedonperällä ei hyvän liikenteellisen sijannin vuoksi ainakaan jääty uutispimentoon, vaan tänne saapuivat uutisetkin joka ilmansuunnasta.

    Olavi Rantala kirjoittaa, että posti kuljetettiin ensin Limingasta hevosella Haaransillan kautta Temmekselle ja aina Rantsilaan asti. Postin ajurina on toiminut Erkki Inkala, ajaen postia 20 vuoden ajan kolme kertaa viikossa. Inkalan postireissuista Rantala kertoo seuraavasti:

    "Metsätaipaleella Inkala veisasi virsiä sen vuoksi etteivät ryövärit hyökkäisi postin kimppuun. Tuona aikana postin ryöstöt olivat varsin yleisiä Suomessa. Posti kuljetti myös matkustajia. Useasti oli kyydissä Aabraham Ojanperä."
    (Olavi Rantala, "Kedonperän historiaa" -kirjoitus, Joulun aikaa-julkaisu, Eläkeläisten Pohjois-Pohjanmaan piiri, 2008, sivut 89-90)

Sivun alkuun

Muuttoliikettä suuntaan jos toiseen

    Mistä syystä tänne Kedonperälle on sitten vuosien kuluessa päädytty muuttamaan? Varmasti syitä on yhtä paljon kuin muuttajiakin. Monesti syy tänne muuttamiseen on ollut se tavallinen tarina: on muutettu näille seuduille työn tai opiskelun perässä ja "kohtalo" on kävellyt tulevan puolison muodossa vastaan. Limingan emäntäkoulun käyneistä esimerkiksi monet ovat jääneet emänniksi lähikylille, myös Kedonperältä näitä emäntäkoulun kasvatteja löytyy. Myös Kylliälään on tultu töihin ja jääty sille tielle. Joku on tullut aikoinaan piikomaan Kedonperälle ja kohtalon oikusta jäänyt tälle seudulle loppuiäkseen maatalon emännäksi.

    Kedonperän kylän asukasmäärä pysytteli vuosikymmenet laskuvoittoisena. Parraksen pienten mökkien hävitessä laski myös talousten lukumäärä tällä alueella. Taloudessa asuvien lukumäärä on laskenut sitten sodanjälkeisten suurten ikäluokkien. Kuusikymmentäluvun puolivälin jälkeen Kedonperän koulunkin oppilasmäärät romahtivat ja johtivat lopulta koulun lakkauttamiseen vuonna -70. Nykyvuosina on tullut myös ilahduttavasti uudisasukkaita Kedonperälle, jotka ovat halunneet rakentaa tänne kodin perheelleen. Kedonperän kylä on saanut osansa Limingan voimakkaasta väkiluvun kasvusta viime vuosina. Nykyään Kedonperän kylään lasketaan kuuluvaksi noin kuusikymmentä taloutta.

    Monet Kedonperällä kasvaneet ovat lähteneet muualle työn perässä, Ouluun tai kauemmaksi ja onpa lähdetty aina Ameriikkaan asti. Kun Ameriikan kuume aikoinaan valtasi Suomen, lähti rapakon taakse Kedonperältäkin ainakin Eemil Sohlo, Juuso Haara ja Hannes Sohlo 1900-luvun alussa. Juuso ja Hannes palasivat takaisin Suomeen muutaman siirtolaisvuoden jälkeen. Juuso Haara oli mukana rakentamassa rautatietä Ameriikan mantereella. Paavo Mällisen sisar Anni Pessala lähti New Yorkin osavaltioon 40-luvulla. Näiden lähtijöiden lisäksi lähti Pentti Haara myöhemmin, vuonna 1966 Thunder Bayhin, jossa sukua asuu vieläkin. Markku Ahola muistaa Anni pessalan vierailleen vanhassa kotimaassaan 60-luvulla. Hän toi tuliaisena amerikkalaista purukumia, jota suomalaislapset eivät vielä osanneet syödäkään. Markkukin kertoo painaneensa purukumin päähänsä, josta se vähin erin kului kesän mittaan pois... Myös Ruotsiin lähti 60-luvulla täältäkin noin 5-10 henkilöä, joista osa palasi kotimaahan myöhemmin (volvolla).

Sivun alkuun

Turpasmökit

    Koko Liminka on tunnettu niittylakeuksien pitäjänä, niinpä metsää ei ole ollut riittävästi ja rakennustarvikkeiden suhteen on jouduttu käyttämään mielikuvitusta. Köyhä kansa joutui rakentamaaan talonsa ainoasta saatavilla olevasta materiaalista eli turppaista. Pekka Keränen kertoo Limingan kotiseutukirjassa (s. 107), että Limingan turpasmökit olivat ainutlaatuisia koko Suomenkin mittakaavassa. Turpasmökkejä alettiin kirjan mukaan rakentaa 1800-luvun alkupuolelta lähtien, rakentaminen saavutti huippunsa 1900-luvun alussa, jolloin turpasmökkejä oli Limingassa yhteensä nelisenkymmentä.

    Turpasmökeistä tuli muunmuassa Kedonperällä oleellinen osa maisemakuvaa. 1900-luvun alussa Partaalla lähes kaikki asunnot oli tehty turppaista. Näitä "turpaskaupungeiksi" kutsuttuja useamman turpasmökin ryppäitä oli myös Temmesjokivarressa nykyisen Pyhtisen tilan yläpuolella (= yläjuoksulla) ja Juoton talon välillä. Perimätiedon mukaan lapsetkin piiskattiin näillä alueilla turppailla, risujen puutteessa...

    Turppaat irrotetiin maasta turpaskirveellä tai lapiolla. Parhaat turppaat saatiin kovasta ketopellosta, jonka pinta oli runsasjuurista ja sitkeää. Jos jostakin vain ikinä saatiin, niin turpaskerrosten väliin laitettiin lautaa vahvistamaan rakennetta.

    Tiettävästi yksi viimeisimmistä Kedonperän turpasmökeistä sijaitsi Kärnälän tilalla. Tämä Kaisa Kärnän mailla sijainnut "turpaskaksio", purettiin vuonna 1949. Mauno kärnä muistelee turpasmökkejä ja turpasmökkiaikoja:

    "Kärnälle ostettiin lisämaaksi tila, joka sisälsi oheisessa kuvassa näkyvän, kaksi huonetta sisältävän turpasmökin. Asuminen mökissä on lopetettu välirauhan aikana 1940 tai -41. Myöhemmin mökki purettiin pois viljelysmaan tieltä. Kenelläkään ei ollut tilansa yhteydessa metsää, joten turppaat olivat tuolloin ainoa vaihtoehto rakennusmateriaaliksi."

     Viimeisin turpasmökki

    "Elämä turpasmökkiaikaan oli kovaa. Kaikki työ tehtiin käsin, miehet kaivoivat lapiolla kanavia ja ojia. Kesäisin kiskottiin parkkia (= kuoria) pajuista ja vietiin Ouluun nahkatehtaalle, jossa pajua käytettiin nahan parkitsemiseen. Talvisin turpasmökin huoneet lämmitettiin omilla kuivatuilla pajuilla. Tyrnäväjokivarressa sijaitsi Rasilan turpasmökki, jossa pidettiin kotikauppaa. Väinö Korhonen teki vielä sotien jälkeen turpasmökin Ängesleväjoen varteen ja päällysti sen sementtilaastilla."

    Martti Bisi muistaa vielä edellisten turpasmökkien lisäksi Hannes Suorsan sekä Pietilän Matin turpasmökit Tyrnäväjoen varressa. Suorsan tiedetään toimineen kylällä parturina.

    Niin köyhiä eivät turpasmökkiläiset kuitenkaan olleet, etteivätkö saunaa olisi rakentaneet. Saunat tehtiin tietenkin myös turppaista, turpassaunat ovat suomalaisen maasaunan sukua. Myöhemmin saunan yläosat saattoivat olla myös hirrestä rakennettuja. Tässä köyhän kansan innovaatiossa olisi kokeilemista myös nykyajan tuotekehittelijöille. Turpassaunan löylyt olivat Pekka Keräsen kotiseutukirjan mukaan todella leppoisat (s. 110).

Sivun alkuun

Kedonperän koulu

    Sivistys kansakoulun muodossa saapui Limingan pitäjään vuonna 1871, jolloin ensimmäinen kansakoulu perustettiin kirkonkylälle. Kedonperälle kansakoulu rakennettiin vuonna 1919 Tyrnäväjoen rannalle, Haaransillan läheisyyteen. Koulun ensimmäisenä opettajana aloitti Antti Nurkkala. Martti Bisi, joka on syntynyt ja kasvanut Kedonperällä, muisteli omaa kansakouluaikaansa Kedonperän kyläyhdistyksen järjestämässä kyläillassa 2009 seuraavasti:

    "Oppivelvollisuuslaki astui voimaan 1921 ja vuonna 1924 Limingassa oli 9 koulupiiriä. Meidän koulumme oli tietysti Kedonperän kansakoulu, joka toimi syksystä 1919 vuoteen 1970. Tämä koulu on kouluttanut meistä lukevia ja lukemaamme ymmärtäviä kansalaisia. Oma ensimmäinen opettajani oli Elvi Töyrä alaluokilla ja ensimmäinen opettaja yläluokilla oli Eino Harmaala. Viimeisin opettajani oli Jouko Kuusela. Koulun muusta henkilökunnasta on jäänyt mieleen Lempi Korhonen, Raimo Jämsä ja Annikki Paaso. Opettajat tietysti vaihtuivat vuosien myötä ja myös oppilastovereissa oli vaihtuvuutta; uusia oppilaita tuli ja toiset tietysti saivat kansakoulun käytyä."

    Ennen löytyi kansakoulun päästötodistuksesta sellainenkin aine, kuin raittiusoppi. Martti Bisillä on todistuskirja vielä tallessa ja hyvässä kunnossa, vain sivut ovat vuosien saatossa hieman kellastuneet. Näin muistelee Martti Bisi sen aikaista koulukuria:

    "Opettaja oli tuohon aikaan auktoriteetti ja pienistäkin rikkeistä saattoi joutua nurkkaan häpeämään. Opettaja Kuusela komensi minut kerran nurkkaan häpeämään, kun epäilin eräiden tyttöjen saaneen hyvät numerot tiskaustaitojensa avulla. Opettaja oli näes poikamies eivätkä hänen kotitaloustaitonsa olleet kovin kaksiset. Jotkut tytöt kävivät hänelle tiskaamassa ja auttamassa ruoanlaitossa. Kun sitten seuraavan kerran kokeita palautettiin, minä odottelin hyvin menneestä kokeesta jopa kymppiä. Jouduinkin huomaamaan kyseisten tiskarityttöjen saaneen kokeesta 10+, itseni saadessa vain yhdeksikön. Kuiskasin vierustoverilleni, että noiden plussat nyt ainakin tulivat tiskauksesta. Opettaja, jonka kuulo sattui olemaan erinomainen, komensi välittömästi nurkkaan häpeämään..."

    Aholan veljekset, Paavo, Aulis ja Pentti, ovat myös kaikki Kedonperän koulun kasvatteja. Heidän mieliinsä on jäänyt, kuinka alakoulun opettaja Elvi töyrä joutui joskus näpäyttämään villeimpiä poikia karttakepillä sormille. Sormia piti illalla kuulemma hautoa kylmässä vedessä, jotta turvotus olisi laskenut...

    Oheisessa kuvassa Kedonperän koulun oppilaita 4. päivä toukokuuta vuonna 1937. Koulun opettajana toimi tuolloin Eino Harmaala. Myös Kalervo Haara muistaa koulukurin olleen silloin ankaran, pienemmästäkin rikkeestä saattoi joutua rangaistuksena kiertämään koulua. Jälki-istuntoja ei silloin vielä käytetty kurinpalautuksena... Kedonperän kansakoulu oli siihen aikaan monelle maatilan lapselle ensimmäinen ja viimeinen koulu, jonka he kävivät. Työhön kun opittiin usein mestari-kisälli-periaatteella suoraan käytännön töissä. Kalervo kuvassa ylärivissä keskellä. Mauno Kärnä alarivissä oikealla.  Kedonperän koulukuva

    Kedonperän kansakoulua, entistä opinahjoaan, muisteli myös Paavo Kytökorpi Liitto-lehdessä vuonna 1979 julkaistussa kirjoituksessaan. Kytökorpi on tunnettu kansanperinteen kerääjänä. Seuraavassa on lainaus hänen muisteluksestaan:

    "Oli aika, jolloin kansakouluja perustettiin jokaiseen vähänkin väkirikkaampaan kylään. Tuon ajan muistona vielä tänäkin päivänä seisoo Limingan Kedonperän kansakoulurakennus Tyrnävänjoen rannalla lähellä kahden valtatien risteystä. Tuo koulu oli ensimmäinen opinahjoni ja muistoista rikas paikka. Koulupiiri oli vuosisadan toisen vuosikymmenen alussa laaja, sillä siihen kuului Kedonperän lisäksi Temmesjoen alue, Selkämaa ja osia Tupoksesta. Kedonperä oli se keskus, josta oppilaita koulussa oli runsaimmin. Kouluaikanani opettajana toimi Antti Nurkkala, toimien vuoteen 1923 asti. Aluksi koulu oli yksiopettajainen, mutta laajeni pian kaksiopettajaiseksi. Aikani kansakoulu oli vaatimaton laitos nykyisiin kouluihn verrattuna. Kedonperän koulussa oli kaksi luokkahuonetta, opettajan asunto sekä asiaankuuluvat ulkorakennukset."
    Kytökorpi kertoo myös, kuinka koulumatkat kuljettiin syksyisin ja keväisin Temmesjoen rantoja pitkin samoillen. Talvisin saatetiin jopa luistella kouluun omatekoisilla luistimilla. Järjestysvuorossa olevat oppilaat joutuivat tulemaan muita aikaisemmin, koska järjestäjän tehtäviin kuuluivat esimerkiksi veden kantaminen Tyrnäväjoesta koululle sekä osallistuminen luokkahuoneiden lämmittämiseen. Välituntien harrastukset sentään kuulostavat samalta kuin tänäkin päivänä: hippasta, piilosta, nelimaalia, hiihtoa, mäenlaskua, lumilinnan tekoa, lumisotasta... Keuhkotauti oli siihen aikaan oppilaiden vitsauksena. Kytökorpi muistelee muutaman oppilastoverinsa kuolleen keuhkotautiin. (Paavo Kytökorpi, "Koululaisena Kedonperän koulussa -kirjoitus", Liitto, 13.11.1979, sivu 6)

    Kalervo Haara muistaa, että sotien jälkeen 1940-luvulla oli suuri lavantautiepidemia, jolloin koulusta tehtiin sairaala ja normaali koulunkäynti keskeytettiin siksi ajaksi.

    Paavo Kytökorpi muisteli kaiholla entistä kouluaan ja kouluaikaansa, todeten kuitenkin samalla, että menneeseen ei ole enää paluuta. Kedonperän koulukin lakkautettiin, kuten useat muutkin koulut, oppilaiden vähyyden vuoksi (1970). Samalla menetettiin hänen ja varmaan monien muidenkin mielestä pienten koulujen ja kyläyhteisöjen tunnearvoltaan rikas elämä. (Paavo Kytökorpi, "Koululaisena Kedonperän koulussa" -kirjoitus, Liitto, 13.11.1979, sivu 6) Kedonperäläiset koululaiset siirtyivät Lakeuden kouluun Ala-Temmekselle tai Linnukan kouluun Limingan kirkonkylälle. Entisen koulurakennuksen lähelle, viereiselle tontille, on nyt nousemassa Kedonperän kyläyhdistyksen toimesta laavu.

    Kedonperän koulu purettiin ja siirrettiin muualle vuonna 2002 uusien tiejärjestelyjen ja uuden moottoritien rakentamisen alta. Viimeiset vuosikymmenet koulurakennus oli toiminut asuinrakennuksena yksityisomistuksessa. Rantalakeus-lehden toimittaja Rita Kumpulainen haastatteli tuolloin koulun entistä keittäjä-talonmies-siivooja Annikki Paasoa, joka muisteli Kedonperän kansakoulun olleen hyvin lämminhenkinen ja kodikas koulu. Tyypillinen keittäjä-talonmies-siivoojan työpäivä Kedonperän koulussa sisälsi aikoinaan neljän kakluunin ja Porin Matti -kaminan lämmitystä luokkahuoneissa, ruuan keittämstä koulunväelle, luokkien siivoamista sekä muita käytännön tehtäviä opettajan töitä lukuunottamatta. Työpäivä alkoi kuudelta aamulla ja uunien sytyttämisen jälkeen alkoi ruuanvalmistus oppilaille. Monet oppilaat muistivat entisen keittäjänsä ja hänen hyvät kouluruokansa vielä vuosienkin kuluttua. Mukavien koulumuistojen lisäksi monelle on jäänyt mieleen pidetyn opettajapariskunnan, Raimo ja Irja Jämsän, tyttären traaginen hukkumisonnettomuus. Entisen koulurakennuksen poistuminen maisemakuvasta herätti haikeutta monissa entisissä oppilaissa, kyläläisissä ja koulun työntekijöissä, katosihan siinä samalla eräs palanen Kedonperän lähihistoriaa. (Rita Kumpulainen, "Kedonperän koulusta vain muisto jäljellä" -artikkeli, Rantalakeus-lehti 28.8.2002, sivu 10)

    Raimo ja Irja Jämsä olivat koulun viimeisimmät pitkäaikaiset opettajat. Heidän muutettuaan pois paikkakunnalta tyttären hukkumisen jälkeen, koulun viimeisenä opettajana toimi Vesa Matilainen.

    Lisää Kedonperän koulun historiaa löytyy Kedonperän blogista, jonne Leino Utriainen on kirjoittanut mm. koulumuistojaan -50-luvulta.

Sivun alkuun

Sotamuistoja

    Martti Bisi kertoi sotien vaikutuksista Kedonperän alueella puheessaan Kedonperän kyläyhdistyksen kyläillassa 2009:

    "Sodat ovat koetelleet vuosisatojen aikana myös meidän kotiseutujamme; mm. Suomen sodan aikana 1808-09 on yksi pataljoona ollut majoitettuna Haaransillan seudulla ja ilmeisesti nämä tapahtumat eivät ole vuosisatojen aikana olleet ainutkertaisia, vaan sodat ovat tuhonneet tätäkin seutua useinkin. Meidän, ikätovereitteni ja sitä vanhempien, muistissa ovat talvisodan ja etenkin jatkosodan vuosien 41-44 tapahtumat, Oulun pommituksineen. Raskaina ovat monet perheet kokeneet silloin isien, aviomiesten, ja myös poikien ja veljien kaatumiset. Kovin surullisina tietysti koettiin monien kohdalla läheisten haavoittumiset ja vammautumiset, olivatpa vammat sitten fyysisiä tai henkisiä. Kedonperäläisiä sodissa (talvi- ja jatko) kaatui 11. Papin kulku kylätiellä oli paha merkki. Limingan pappina oli tuolloin Einar Borg."

    Kalervo Haaralla on sotiemme veteraanina omakohtaisia kokemuksia taistelusta eturintamalla jatkosodassa 1943-1944, sekä myös haavoittumisesta vihollisen tulituksessa. Kun jatkosota alkoi, Kalervo ei vielä heti joutunut rintamalle nuoren ikänsä vuoksi. Vähän vanhemmat miehet lähtivät ensimmäisten joukossa, mukana myös Kalervon Väinö-veli. Kedonperältäkin lähtivät kaikki miehet, jotka ikänsä puolesta olivat asevelvollisia. Kalervo kertoo, että niin sanottuja käpykaartilaisia ei Kedonperällä ollut.

    Kylä tuntui suorastaan tyhjältä nuorten miesten lähdettyä sotaan. Normaalielämää pyrittiin kuitenkin jatkamaan, maata oli viljeltävä ja ruokaa hankittava sodan oloissakin. Kalervokin sai joskus myöhemmin rintamalle joutuessaan työlomaa, koska työmiehiä ei ollut sota-aikaan saatavissa. Myös hevosia piti luovuttaa valtiolle sotatantereelle, nekin palasivat rintamalta sitten aikanaan, selvittyään taisteluista hengissä. Kalervo muistelee Inkalan talossa olleen radion, josta muutkin kyläläiset kävivät kuuntelemassa sota-ajan uutisia.

    Sotien aikaan Limingassa annettiin päiväkäskyt suojeluskuntatalon, nykyisen Jussilan talon, pihamaalla. Sieltä lähtivät marssimaan myös ensimmäiset liminkalaiset kohti jatkosodan taisteluita kesäkuussa 1941. Ensimmäinen pysähdys oli ollut Haaran kohdalla, nykyisen Haaransillan alueella. Tien varrelle kerääntyi kyläläisiä katsomaan sotaanmarssivia miehiä, pölyn noustessa korkealle ilmaan marssijoiden askelista. Kansa katseli vakavana, kun miehet marssivat reppuineen, kypäröineen ja pyssyineen. Suomi oli sotatilassa ja päällimmäisenä oli kaikilla pelko tulevasta. Kaikki evät siltä reissulta koskaan palanneet elävänä ja moni näki kotiseutunsa viimeistä kertaa. Kalervo muistaa sodassa kuolleen monta läheistä naapurinpoikaa: ainakin 2 Niemelän poikaa, 2 Sohlon poikaa, 2 Kytökorven poikaa sekä yksi Rantalan, Kärnän ja Siiran poika. Pekka Keräsen kotiseutukirjassa kerrotaan Kedonperän kylältä kuolleen talvi- ja jatkosodissa yhteensä 11 miestä.

    Kalervo itse joutui rintamalle vuonna 1943, ensin sotäväkeen Yli-Tornioon, ja koulutuksen jälkeen venäläinen kivääri kourassaan kohti tuntematonta. Tuo tuntematon paljastui aika nopeasti etulinjaksi, sillä venäläiset olivat käynnistäneet suurhyökkäyksensä Karjalan kannaksella juuri tuolloin. Heillä oli vahva miehistö ja tykistö, joten suomalaiset joutuivat perääntymisvaiheeseen ja kaikki kykenevät tarvittiin eturintamalle. Kalervo taisteli sodan aikana panssarintorjuntajoukoissa. Muita liminkalaisia ei ryhmässä ollut, vaan joukkuekaverit olivat kotoisin Kymenlaaksosta, Kouvolasta ja ympäristöstä.

    Taistelupaikat vaihtelivat, ensimmäisen tukikohdan Kalervo muistaa olleen Leijona-nimisen paikan lähellä Vienanmerta. Vähän myöhemmin ryhmä siirtyi juuri äsken mainitulle kannaksen taistelualueelle, jossa tukikohdat vaihtelivat. Kuuluisaa "Molotovin Cocktailia" käytettiin jonkin verran vielä tuolloin, mutta Kalervo itse ei sellaista koskaan heittänyt. Nimeä "Molotovin Cocktail" alettiin käyttää talvisodassa, kun Suomen maavoimat käytti polttopulloja panssarintorjunta-aseena. 20-millinen PST-tykki ja myöhemmin 45-millinen PST-tykki tulivat tutuiksi aseiksi sotavuosien aikana.

    Kalervo muistaa vielä tarkasti päivänkin, jolloin haavoittuminen tapahtui:

    "Se tapahtui 13. päivä heinäkuuta vuonna -43. Pesäkkeeseen tuli täysosuma, koko se mäki oli koloa täynnä vihollisen tykistökeskityksen jäljiltä. Itse haavoituin koko oikealle puolelle kehoa, säilyen kuitenkin ihmeen kaupalla hengissä. Sotasairaalassa vierähti monta kuukautta. Sen jälkeen palasin takaisin rintamalle. Edessä olivat vielä Kannaksen suuret taistelut vuonna -44, Ihantalat sun muut. Vieläkin voin muistaa kersanttien päiväkäskyt Maaselän kannaksella. Lapin sotaan ei minun tarvinnut enää lähteä."

    Sankarihautajaiset sodan aikaan ovat myös jääneet lähtemättömästi mieliin. Kirkossa siunattiin useita kaatuneita samassa tilaisuudessa. Tilaisuus oli aina hyvin liikuttava ja murheellinen hetki osallistujille, varsinkin omaisille. Suru oli aivan käsinkosketeltava, naiset ja lapset itkivät ja lienee siinä miehilläkin ollut itku ainakin lähellä. Tilaisuudessa ammuttiin aina kunnialaukaukset, kuten sotilaallisissa hautajaisissa on tapana. Limingan kirkon vieressä olevalle sankarihautausmaalle on haudattu myös kedonperäläiset sankarivainajat. Kalervo Haaran mieliin on erityisesti jäänyt eräät hautajaiset, joissa siunattiin haudan lepoon yhtä aikaa naapurinpojat, veljekset Matti ja Heikki Sohlo, joista toinen oli juuri kaatunut ja toinen siirrettiin väliaikaisesta hautapaikasta kotikunnan multiin.

    Sodassa kaatuneen kotiin tuli myös ylipäällikkö Mannerheimin ilmoitus kaatumisesta. Ehkä omaisten surua lohdutti Mannerheimin kirjoittamat sanat: läheisenne on kaatunut taistelussa Isänmaan vapauden ja kaiken sen puolesta, mikä meille on pyhää ja kallista... Monet Kedonperäläisetkin antoivat silloin parhaan nuoruutensa, työvuotensa ja jopa henkensä maamme itsenäisyyttä puolustaessaan.

    Jotkut selvisivät sodasta hengissä ihmeenkin kaupalla. Paavo Mällinen, joka taisteli sodassa viestimiehenä rakentaen viestiyhteyksiä rintaman taakse selustaan, kertoo monesti matkassa olleen ihmeellistä varjelusta. Vaaratilanteita aiheuttivat vihollisen lisäksi myös ukkosilmalla salamaniskut. Kerrankin salama iski ja rikkoi viestikeskuksen, jota hän oli asentamassa, mutta mies selvisi ehjin nahoin. Kerran Paavon kaverilla putosi eväät pyörän tavaratelineeltä, kun he olivat etenemässä Uhtualla niin sanotulla "ei kenenkään maalla". Niinpä he kääntyivät pyörillään hakemaan pudonnutta eväspakettia. Lähes samantien tuli sarja vihollislaukauksia äskeiseen kääntymispaikkaan, miehet ehtivät kuitenkin suojautua laukausten tieltä. Eväspaketin putoaminen luultavasti pelasti miesten hengen. Paavo toteaakin, että kyllä oli Jumalan varjelusta sota-aikana, niin monesti hän pelastui lähes "varmalta" kuolemalta.

    Aholan veljekset muistavat, että sota-aika toi kylälle aivan uudenlaista toimeliaisuutta. Nälkä ja pula elintarvikkeista pakotti ihmiset käyttämään luovuutta ja kekseliäisyyttä ruuanhankinnassa. Oululaiset tulivat sankoin joukoin ruuanostoon Liminkaan asti. Hyvin tekivät kauppansa sianliha, maalaisvoi, kananmunat ja juurekset. Naurishauvikkaat vietiin suorastaan käsistä. Perheissä tehtiin teetä vatukan lehdistä ja korvike ajoi kahvin asiaa. He muistavat myös, kuinka koulupojat olivat joskus nälissään henkensä pitimiksi kaivaneet maasta perunoita ja hotkineet ne raakana suihinsa.

    Rauhan tultua lopultakin vuonna 1945 elämä saattoi vähitellen palata uomiinsa niiden osalta, jotka olivat sotavuosista selvinneet. Selviämistä auttoi myös valtion "hätäaputyöt" eli työllistämistyöt. Aino ja Paavo kertovat, millaista elämä oli sotienjälkeisinä vuosina:

    "Paavo ja monet muut olivat aluksi hätäaputöissä muun muassa kanavankaivuussa Isolla niityllä ja Heinijärvellä. Kanavankaivuu tapahtui lapiolla miesvoimin, välillä piti räjäytellä kiviä pois kanavan tieltä. Talvella piti ensin lapioida lunta metrikin, ennenkuin varsinainen kaivuutyö saattoi alkaa. Työmatkat taittuivat polkupyörällä. Aino-vaimo hoiti kotona lapset ja karjan."
    Elämä oli kovaa ja työpäiville venyi pituutta, mutta ahkeruus ja sinnikkyys auttoivat perheitä selviämään.

Sivun alkuun

Kedonperäläistä yhteistyötä

    Kuten aiemmin on jo tullut ilmi, kedonperällä asui köyhempää kansaa, eikä heillä ollut varaa hankkia kaikkia viljelyskoneita. Kylällä oli kuitenkin hyvä yhteishenki ja asukkaat auttoivat toisiaan talkoilla ja yhteistyöllä. Maatalouskoneita hankittiin yhteisesti, mikä olikin suorastaan elinehto pienille tiloille. Yhteistyötä varten perustettiin yhtiö, joka omisti esimerkiksi puimakoneen tai traktorin. Partaalla on toiminut myös sonniosuuskunta eli monta taloa omisti sonnin yhdessä. Suuremmat tilalliset saattoivat ostaa koneita kahden talon yhteiseksi. Esimerkiksi Haaralla ja Sohlolla, jotka olivat Pyhtisen lisäksi isompia tiloja, oli yhteinen puimakone. Koneita myös lainattiin, jopa niin, että kutakin konetta hankittiin vain yksi kappale jompaankumpaan taloon.

    Olavi Rantala kertoo Kedonperän historiaa -kirjoituksessaan maanviljelyskoneiden hankeyhtymästä, jonka muodostivat Temmesjoen varrella sijaitsevat Kedonperän tilat:

    "...Perustava kokous on pidetty Haaran talossa huhtikuun 22.pn:nä 1922. Saapuvilla olivat Juuso Haara, Aapeli Jukola, Hannes Sohlo, Antti Hyrynkangas, Jaakko Suni, Martti Lampi ja Aappo Seppälä. Kaikki kokouksessa läsnä olleet ja lisäksi emäntä Greeta Pyhtinen ilmoittivat liittyvänsä jäseniksi tähän yhtymään. Yhtymän toiminta päätettiin aloittaa osuustoimintamuotoisena ja näin perustettiin osuuskunta, jolle tuli nimeksi Limingan Kedonperän maanviljelysosuuskunta r.l. jonka kotipaikka on Liminka Kedonperä."
    Edelleen Rantala kertoo osuuskunnan hankkineen yksimielisesti Fordson traktorin auroineen konekauppa Oy Agrokselta, sen aikainen hinta kyseiselle kaupalle oli 37000 Suomen markkaa. Myös tällä kylällä oli puintiosuuskunta, voimakoneenaan lokomobiili.

    Puimakone kiersi syksyisin talosta taloon. Partaalla, jossa oli oma puintiosuuskuntansa, työ aloitettiin joka toinen vuosi joen alajuoksulta, ja joka toinen vuosi yläjuoksun taloista. Jokaisesta talosta tuli työhön yksi tai kaksi työmiestä. Puiminen jatkui, kunnes kaikkien vilja oli puitu. Puimakoneen lisäksi oli niin sanottu maamoottori, jonka tehtävänä oli leveän remmin avulla pyörittää puimakoneen siivapyörää, joka taas puolestaan piti yllä kaikkia puimakoneen toimintoja. Myöhemmin (Partaan) väki osti yhtiönä vanhan Deering-nimisen traktorin, sillä sittemmin tehtiin mökkien peltotyöt, ja se syrjäytti myös maamoottorin puimakoneen pyörittämisessä. Kärnän Mauno toimi traktorin kuljettajana.

    Puimatyössä oli mukana kaksi hevosmiestä hevosineen. He siirsivät puitavat elot pellolta puimakoneen luo haravanaisten kanssa. Siihen aikaan ei puimuri tullutkaan viljan luokse, vaan vilja tuli puimakoneen luokse! Konemiehiä oli yksi ja syöttäjiä kaksi. Syöttäjä syötti elot koneen kitaan. Kaksi hankomiestä hankosivat puidut oljet ennalta sovittuun paikkaan. Niin sanotun "ruumensaaran" tehtävänä oli nostella talikolla ruumenet pois puimakoneen alta. Ruumenet olivat tietenkin puidessa syntyvää kevyttä viljan jätettä, lähinnä akanoita ja lehtiä, jotka saadaan erotettua jyvistä puhaltamalla. Yksi henkilö tarvittiin vaihtamaan säkkejä jyväaukkojen alle. Lisäksi joukossa saattoi olla varamiehiä, eli työmiehiä ja -naisia tarvittiin kaikkiaan kymmenkunta. Puimakoneyhtiöön kuului ainakin 6 taloutta. Oheisessa kuvassa on Kedonperän puintiporukkaa. Kuvassa taustalla Mauno Kärnä. Ylärivissä vasemmalta alkaen: Olli Yli-Suutari, Yrjö Yli-Suutari, Aune Ahola, Antero Ahola, Eila Orava, Herman Bisi, Martti Bisi, Valio Karppinen ja Irma Pellikka. Alarivissä Maija-Liisa Ahola, Leena Ahola, Reino Yli-Suutari (ylempänä), Juhani Pellikka ja Maija-Liisa Pellikka. Kedonperän puintiporukkaa

    Siihen aikaan oli tapana pitää huutokauppoja, joissa huudettiin heinäniittyjä niitettäviksi. Kedonperäläiset huusivat usein porukassa heinäniittyjä, joilta heinä sitten myös porukalla korjattiin. Huutokauppa järjestettiin pellon reunassa ja voittanut "joukkue" sai niityn korjattavakseen. Esimerkiksi Bisit, Aholat, Yli-Suutarit ja Moilaset muodostivat usein huutoporukan. Yksi käytti hevoskonetta, muut toimivat haravamiehinä. Hevosniitto- ja haravakoneita oli Aholassa, Yli-Suutarilla ja myöhemmin Moilasella.

    Heinät korjattiin talteen latoihin talven varalle. Heiniä koottiin myös niin sanottuihin heinäsuoviin ellei alueella ollut latoja, tai jos kaikki heinät eivät niihin mahtuneet. Martti Bisi muistaa, kuinka eräään kerran, kun heinää oltiin hankoamassa latoon, siellä sattuikin olemaan ampiaispesä. Kun Aholan Antero sitten sytyttti ampiaispesän tuleen, roihahti myös ladon pärekattto liekkeihin. Silloin heinämiehille vasta kiire tulikin, ettei kovalla raivolla hankittu heinä palaisi. Tapaus päättyi kuitenkin onnellisesti ja lopulta lato ja heinä saatiin pelastettua... Allaolevassa kuvassa Kedonperän niittoporukkaa.

    Kedonperän niittoporukkaa

    Vähitellen, edelleen vaurastumisen myötä, tilat pystyivät hankkimaan jo omiakin traktoreita, isot tilat tietysti aikaisemmin kuin pienemmät. Haaralle, Sohlolle, Molmbergille sekä Pyhtiselle hankittiin 50-luvulla jokaiseen taloon samoihin aikoihin harmaa Ferguson. Traktori oli bensiinikäyttöinen ja korvasi tietenkin monta hevosta, tosin jo aikaisemmin mainittu porukan yhteinen rautapyöräinen Fordson traktori oli vähentänyt hevosten tarvetta. Koneyhtymät kävivät vähitellen tarpeettomiksi, kun tilat pystyivät kukin ostamaan omat koneet ja koneet kehittyivät niin, että työvoimaksi riitti jo oman talon porukka. Puimakoneet alkoivat olla yhden miehen ajettavia. Koneet tekivät sen työn, mihin aikaisemmin tarvittiin ihmistyövoimaa. Koneenosto porukalla ja yhteistyö tilojen kesken on kuitenkin säilynyt aina näihin päiviin asti, vieläkin on esimerkiksi joillakin viljelijöillä yhteinen oja-aura. Voidaanko siis sanoa, että vanha kedonperäläinen talkoohenki elää yhä ?

Sivun alkuun

Ja kovia työmiehiä ja muita legendoja...

    "Entisvanhaan", kun monet työt tehtiin vielä käsipelillä, oli Kedonperälläkin oman alansa huippuosaajia, tunnettuja ja tunnustettuja kovia työmiehiä, joiden työntekotaidoista on säilynyt legendoja nykypolville asti. Onpa myös joitakin henkilöitä, joiden elämäntarina tai persoona muistetaan. Yleensä jokin tapahtuma on jäänyt aikalaisten mieliin ja säilynyt kertomuksina näihin päiviin. Nämä "aikalaislegendat" ovat oleellinen osa Kedonperän historiaa, mistä syystä ne on myös tänne kirjoitettu. Muistitietoa on saatu kerättyä viime vuosisadalta.

    Voidaan sanoa muutoinkin sen ajan ihmisistä, että he olivat käteviä käsistään ja he tekivät lähes kaikki rakennus- ja remonttityöt itse. Toiset olivat vain vielä silloista keskivertotyöntekijääkin taitavampia käsistään. Kun erikoisosaamista tarvittiin, vaikkapa lehmän poikiessa, kaivon paikan katsomisessa, ikkunan pokien valmistuksessa tai teurastuksessa, kutsuttiin hätiin usein juuri joku itseoppinut kyläläinen. Itseoppineet osaajat olivat kansan keskuudessa arvostettuja. Martti Bisi mainitsee heistä ainakin Soinin Niilon ja Karppisen valion:

    "Soinin Niilon tiedetään olleen aikanaan suorastaan legendaarinen kanavien kaivuuseen erikoistunut lapiomies. Karppisen Valion taas oli erinomainen pellon ojien kaivaja. Sanottiin, että kun Valio panee lapionsa käyntiin, niin on kaksi "tilsaa" multaa ilmassa ja kolmas lähdössä. (Tilsa = lapiollinen) Kaikki, jotka Valion muistavat, mainitsevat ensimmäisenä hänen ahkeruutensa työnteossa. Aholan Anteron taas muistan olleen erinomainen kirvesmies"
    Kirvesmiestaitojensa lisäksi Antero Ahola toimi kylän teurastajana. Hän oli perinyt taitonsa isältään Vilho Aholalta, muistelevat hänen veljensä Paavo, Aulis ja Pentti.

    Paavo, Aulis ja Pentti Ahola muistelevat, että Kedonperällä asui itseoppinut eläinlääkäri Aapo Seppälä, hoitaen kylän lehmät, hevoset ja siat. Suutarina toimi Kalle Pellikka ja kaivonkatsojana ja -rakentajana Veikko Utriainen. Hänen ansiostaan kylällä juotiin raikasta kaivovettä. Jokivedet soveltuivat siihen aikaan eläinten juomavedeksi ja uimiseen.

    Aholan veljekset muistavat kylän pirssimiehenä eli taksikuskina toimineen Pitkäkosken Heikin. Kun Heikki pöllyytteli matkaan Ford-autollaan, vauhti oli kuulemma ollut niin hirvittävä, että katsojat olivat arvelleet auton "lähtevän käsistä". Auton nopeus oli ollut huikeat 50 kilometriä tunnissa...

    Erityisen vahvaksi mieheksi muistetaan Haaran Heikki, jonka legenda kertoo joskus nostaneen traktorinkin renkaasta ilmaan. Vahvuutensa ansiosta Heikki pärjäsi myös painikisoissa. Aikalaiset ovat kertoneet eräänkin kerran ruotsalaisen vastustajan kokeneen selätyksen aivan samantien, kun alkuvihellys puhallettiin...

    Aikalaislegendoja on säilynyt myös joistakin luonteeltaan erikoisemmista ihmisistä. Joskus on Kedonperällä asunut eräs Jussi, joka ei ollut kovinkaan tarkka tilarajoista lehmiä laiduntaessaan, mikä aiheutti naapuritilallisissa pientä verenpaineen nousua. Hänellä oli oma persoonallinen tulkintansa vapaus-sanalle: koko Isoniityn alue oli vapaata lehmien laidunmaata...

Sivun alkuun

Urheilu- ja kulttuuritoimintaa

    Kedonperän alueella on toiminut urheiluseura Kedonperän Kestävä, joka perustettiin tiettävästi vuonna 1946 tai 1947. Voimissaan seura oli 1950-luvulla, jolloin toiminta oli vireää ja ruumiinkulttuuria harjoitettiin yleisesti kyläkunnittain. Siihen aikaan monella kylällä toimi oma urheiluseura. Jäseniä Kedonperän Kestävässä oli noin 30. Jäsenet tulivat Kedonperä-Tyrnäväjoki-Temmesjoki-Parras-alueelta eli kedonperän koulun oppilaaksiottoalueelta, ja vähän laajemmaltakin. Puheenjohtajina ovat toimineet ainakin Jaska Pellikka ja Esko Kesti. Martti Bisi toimi 15-vuotiaana ensimmäisen kerran seuran sihteerinä. Myös Moilasen Kaarlo toimi jonkin aikaa seuran sihteerinä. Kedonperän Kestävän vahvimmat lajit olivat yleisurheilu, hiihto ja myöhemmin "pesäpallo".

    Kedonperän Kestävän hiiihtotoiminnasta kertoi myös Kaleva vuonna 1948, otsikollaan "Hiihtokilpailut Limingan Kedonperällä"

    "Sunnuntaina tämän kuun 21. päivänä pidettiin Limingan Leijan ja Kedonperän Kestävän välinen viestihiihto 7x5 km matkalla ystävyysottelun merkeissä Kedonperän maastossa Kestin luona. Parhaan tuloksen ja komean kiertopalkintomaljan vuodeksi haltuunsa sai Kedonperän Kestävä ajalla 2.30.09. Lmngan Leijan ajan ollessa 2.31.18. Parhaat yksityisajat olivat 1) E. Nordberg Kestävä 19.56 2) O. Menna 20.17 3) P. Mällinen 20.21 Kestävä 4) J. Keinänen 20.32 Leija 5) K Luukinen 20.41 Luja."

    Urheilu oli ennemminkin yhdessäoloa ja vähemmän ryppyotsaista harrastusta. Kedonperältä on tullut myös yksi huippu-urheilija, Reino Sevon. Hän oli aikanaan lähes kansallisen tason huippuja ja vielä vuonna 2009 voitti ikämiesten M70-sarjan maailmanmestaruuden ampumahiihdossa. Kalle Moilasen, joka oli luonnostaan lahjakas uimari, tiedetään voittaneen armeijassa joukko-osastonsa mestaruuden uinnissa. Painiharrastuksessa kunnostautuivat Limingan niittomiesten painijoukkkueessa Haaran pojat, Heikki ja Timo. Painiharrastus oli kedonperäläisten osalta voimissaan 1950-luvulla, joskin Limingan Niittomiehillä on vireää painitoimintaa vielä nykyäänkin!

    Ajoittain järjestettiin kilpailuja naapurikuntien kanssa, ylä-partaalaiset olivat usein kedonperäläisten rakkaita kilpakumppaneita. Yrjö Pirkola on muistetaan voittamattomana juoksumatkoilla. Erkki Hurskainen taas kunnostautui kenttälajeissa, lähinnä pituudessa ja kuulantyönnössä. Muistikuvien valossa näyttää siis siltä, että naapurikylä voitti valitettavan usein nämä kylien väliset koitokset... Myös Kedonperän koulun ja Tyrnävän Partaan koulun välillä järjestettin urheilukilpailuja. Kylien välisessä köydenvedossa Limingan joukkue, jossa oli kaksi kedonperäläistä miestä, oli "voittamaton". Kisoja järjestettiin silloisen kunnantalon, nykyisen urheilukentän vieressä sijaitsevan "sinisen talon", pihamaalla. Erityisesti kunnostautuivat tässä lajissa Juuso Haara, Hannes Sohlo, Iikka Inkala ja Yrjö Kennilä. He olivat käsistänsä vahvoja ja voimakkaita miehiä ja heidän seisoessaan köyden päässä kevyt vastustaja oli hätää kärsimässä.

    1950-luvulla oli tapana järjestää Kedonperällä ukkomiesten ja poikamiesten välinen viestihiihtokilpailu. Tapahtuma oli aina hyvin suosittu ja odotettu. Erään kerran ukkomiesten muistetaan voittaneen myös hiukan hyvän tuurin auttamana. Poikamiesten viestinviejä Valio Karppisella katkesi nimittäin vyö housuista ja Valio joutui poikkeamaan pusikkoon taittamaan pajun oksista uuden vyön itsellensä, sillä ilman vyötä housut putosivat nilkkoihin asti. Hiihto-osuus pääsi jatkumaan, mutta ukkomiesten edustaja sai tässä "hötäkässä" niin suuren etumatkan, että viesti oli ratkaistu ukkomiesten eduksi. Tämä ukkomiesten voittoisa edustaja ei ole jäänyt kenenkään mieleen. Tapahtumassa on siis käynyt vähän kuin Mietaan Jussille: hänen historiallinen sadasosan tappionsa kyllä muistetaan, mutta voittajan nimi pakkaa unohtumaan. Samalla tavalla tästä viestihiihdosta, jossa ilmassa oli aina suuren urheilujuhlan tuntua, on jäänyt ihmisten mieliin Karppi-Valion housujen putoaminen kesken hiihdon ja kekseliäs vyön korvaaminen pajunvittaksella.

    Hiihtokilpailun tuloksia

    Oheisessa säilyneessä lehtileikkeessä on tuloksia Kedonperän Kestävän järjestämistä hiihtokilpailuista. Lehdestä ei ole tarkempaa tietoa, eikä vuosiluvustakaan. Luultavasti hiihtokilpailut on järjestetty 50-luvun lopulla (varmuudella ennen vuotta 1963). Tuloksista on vielä juuri ja juuri luettavissa, että miesten sarjassa järjestys oli: Eino Rasila, Ensio Kesti, Valio Karppinen ja Veikko Niemelä. Naisten järjestys taas oli seuraava: Eila Juvani, Irma Pellikka ja Elsa Kauppila. Ikämiesten sarjan voittaja on Juho (Janne) Kärnä, seuraaville sijoille ovat sivakoineet Antti Karppinen ja Jaakko Rasila.

    Iltamissa

    Urheilun lisäksi Kedonperän Kestävä järjesti myös mm. iltamia ja muita kulttuuritapahtumia. Vuodelta -47 peräisin oleva Kaleva kertoo Kedonperän Kestävän järjestäneen iltamat Kedonperän kansakolulla vaihtelevalla ja hyvällä ohjelmalla.

    "... Jaakko Pellikan esittämät tervehdyssanat, Kalervo Haaran esitelmä urheilusta sekä Ensio Kestin laatima kronikka Kestävän järjestämien sarjahiihtojen osanottajista. Vielä kuultiin eräiden neitosten esittämiä yksinlauluja sekä Mauno Uksilan reippaasti esittämä runo "Jätkä".

    Kestävän kutsumana oli tilaisuuteen saapunut ryhmä Limingan työväen opintokerholaisia, jotka esittivät huvinäytelmä "Suuntalan Iisakin kaupunkimatkan". Hupaisa ilta päättyi yhteisesti laulettuun "Kymmenen virran maahan".

    Lisää Kedonperän ja Limingan kulttuurielämästä voi lukea Kedonperän blogista Leino Utriaisen muistelemana.

Sivun alkuun

Limingan niityt

    Kedonperän kylän alueelle osittain sijoittuvat Limingan niityt ovat olleet valtakunnallisestikin tunnettu maisemanähtävyys. Isoniityn alue sijoittuu nykyisen Haaransillan liikenneympyrän itäpuolelle, aikanaan tästä aukesi silmänkantamattomiin laakeata peltomaisemaa. Tuhannet ladot ja ojanvarsien pajukot lisäsivät alueen erikoisluonnetta. Vastaavista eteläsuomalaisista viljelyalueista Isoniityn alue erosi vähemmän intensiivisen viljelykulttuurinsa vuoksi. Täällä niityt olivat luonnonvaraisia, joista niitettiin vain heinä talteen karjaa varten. Pajukkoisten luonnonniittyjen voimallista viljelyä rajoittivat maaperän liiallinen kosteus ja suolapitoisuus.

    Mainitseepa myös Zacharias Topelius, Maamme-kirjassaan Limingan niityt, kun hän kuvaa kotimaamme merkittäviä maisemia. Seuraava lainaus on suora kopio hänen kirjastaan:

    "Koko Pohjanmaan tasanko on entistä merenpohjaa, joka on maan kohotessa kuivunut, ja sen maaperä on meren lietteestä syntynyt. Pohjoisempana, jossa merenpohja on ollut hietainen, aukeavat Limingan niityt aavana, silmänkantamattomana ruohikkona, johon on kasvanut pajupensaita ja nuoria koivuja."

    Tunnusomaista alueelle on vieläkin tasaisuus ja paikoin lähes silmänkantamaton näkyvyys, vaikka perinteinen niittymaisema on vähitellen saanut väistyä voimamaatalouden ja uuden asutuksen ja tiestön myötä. Latoja on alueella enää muutama. Limingan niityt ja lakeus on innoittanut myös monia taiteilijoita, esimerkiksi Vilho Lampi kuvasi paljon tätä maisemaa, hänen maalauksensa tuovat mieleen tämän Limingan niittyjen nyt jo kadonneen maiseman: latomeren ja avaran taivaan ja horisontin kaukana taivaanrannassa.. Myös Säveltäjä Leevi Madetojan ja kirjailija Heikki Toppisen teoksissa voi kuulla ja nähdä lakeuden korkean taivaan.

Sivun alkuun

Kedonperäläistä joulukorttiperinnettä

    Kedonperällä on ollut tapana jakaa joulukortit jouluaattoiltana suoraan ovesta sisään. Korttien nakkaaminen oli odotettu ja jännittäväkin jouluperinne. Kortit yritettiin näes heittää talonväen huomaamatta äkkiä ovenraosta. Jos kortin heittäjä huomattiin, talonväki lähti heittäjän perään saadakseen tämän kiinni. Kiinnijääneen rangaistus ei ollut mikään pelättävä kohtalo, sillä hänelle tarjottiin mehua ja piparia ynnä muita jouluherkkuja.

    Tällainen joulukorttien heittely lienee ihan aito kedonperäläinen tapa. Tapaa ei ole muissa kylissä juuri tavattu. Joulupukki tapasi tulla myöhemmin illalla, kunhan kortit oli ensin käyty heittelemässä naapurustoon. Jos halusi saada kortit heitettyä talonväen huomaamatta, vaati se monesti ihan salapoliisitoimintaa. Oikea heittohetki piti huolella valita, kerrotaan jonkun jopa harhauttaneen talonväkeä ikkunaan koputtamalla. Kun talonväki sitten ryntäsi ikkunaan, kortit vain äkkiä ovesta sisään ja karkuun. Jos temppu toimi yhtenä vuonna, seuraavana vuonna talon väki osasi jo olla varuillaan ja korttien heittelijä saattoi tällä kertaa jäädä kiinni -tosin vain mehulle ja pullalle. Korttien jakamisessa kilvoittelu auttoi lapsiakin jaksamaan joulupukin odottamista iltaan asti, kun jouluaattoon kuului muutakin jännittävää toimintaa.

    Joskus kortti saatettiin korvata jollakin muulla tavaralla tahi pienellä lahjalla. Martti Bisi muistelee, kuinka heille eräänä jouluna lensi ovesta iso, ehkä 3-4 kilon kimpale sianlihaa. Kuka tuo "kortin"-nakkaaja oli, ei ole vielä tänäkään päivänä selvinnyt. Tarpeeseen se "kortti" kuitenkin oli tullut ja saaja muistelee sitä vieläkin kiitollisin mielin ja hymyssä suin.

Sivun alkuun

Kedonperän historiasta nykypäivään

    Me Kedonperän nykyiset asukkaat asutamme näitä samoja seutuja, joille ensimmäiset asukkaat jokivarsia soudellessaan päättivät jäädä asumaan. Näkivätköhän he tämän saman avaran kauneuden, silmänkantamattoman lakeuden ja korkean taivaan kaaren, ja päättivät nousta tässä joen törmälle ja asettua tänne pysyvästi? Joka tapauksessa siitä alkoi Kedonperän asutushistoria. Jokainen aikakausi ja sukupolvi on lyönyt oman leimansa tämän alueen maisemaan ja historiaan. Historia ei suinkaan pääty tähän, sillä tämän päivän elämä on huomisen historiaa. Jatkakaamme siis arkisten muistojen keräämistä ja tallentamista tuleviin historiankirjoituksiin! Nykyisinhän voimme tehdä tallennuksetkin vaikkapa nettisivulle, blogiin tahi Facebookiin, käyttäen noita nykyihmisen vastineita savumerkeille ja kirjakääröille...

    Aikamatkamme Kedonperän historiaan alkaa olla päätöksessään. Olemme historianmatkallamme "nähneet" turpasmökkien vähitellen väistyvän nykyisen asutuksen tieltä. Olemme nähneet maatalouden murroksen vaikutukset maisemaamme ja elinkeinoihin. Aamulypsyt vaihtuivat silmiemme edessä aamuisiin töihin ajaviin ihmisiin uudella moottoritiellä, entisillä Limingan niittyjen alueilla... Kärrypoluista jokien varrella ei ole kuin muisto jäljellä, nyt maisemaa halkovat asvalttitiet ja uuden nopean moottoritien myötä heitimme lopulliset hyvästit hevoskyydille. Voimme myös todeta näin kännyköiden aikakaudella, että hieman on vettä virrannut Temmes-, Tyrnävä- ja Ängesleväjoissa siitä päivästä, jolloin kylän ainoa puhelin sijaitsi Haaran talossa...

Sivun alkuun

  • Copyright © Kedonperän Kyläyhdistys Ry